On pakko myöntää että olen tämän kahden vuoden sisällä kokenut varsinaisen tunne skaalan. Normaalisti tullut vain luettua niistä ja ajatellut itsekseen, että ei noin pääse minulle tapahtumaan... ja väärässä olin. Mustasukkaisuus on ehkä se kaikkein pahin niistä. Mutta onnenkyynelten ja surun kokeminen on ollut koettelemus. On hetkiä jolloin haluaisin niin kovasti vetää viereeni ja pitää siinä hellien omaa rakastani. Mutta voi, en sitä pysty tekemään.
Ja sitten kun taas kohtaamme, tiedän melkein varmaksi sen, olen aivan avuton. Jo pelkästään se että näen hänet ja kuulen hänen ihanan äänensä... Soitan todella harvoin hänelle ja silloin kun teen niin, itken vain sen takia kun on niin kamala ikävä.
Joka päivä toivon että kaikki on hyvin hänellä. Jopa rukoilen hänen puolestaan. Miten ihminen voikin rakastuessaan kokea kaiken mahdollisen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti